Graffititaiteilija Mikko pakkaa työtilassaan punaiseen reppuun tarvikkeita graffitinmaalausreissua varten. Pieni varastotila on täynnä maalipurkkeja ja muuta maalaamiseen liittyvää tavaraa.
Mikko maalaa automaaleilla. Graffiteihin suunniteltuja maaleja on myös olemassa, mutta niiden lopputulos muistuttaa tarraa. Se ei ole Mikon tavoite.
Mikon nimi on muutettu, sillä hän tekee laittomia graffiteja. Hänen henkilöllisyytensä on toimituksen tiedossa.
Sääennusteet ovat lupailleet maalausreissun ajaksi sadetta. Vesisade on graffititaiteilijan näkökulmasta kaksiteräinen miekka. Sateella maalaaminen on Mikon mielestä ärsyttävää, mutta liikkeellä on vähemmän ihmisiä.
”Huonoa” säätä kannattaa hyödyntää. Kun märälle pinnalle maalaa, jälki ei kuitenkaan ole kovin hyvää, eivätkä maalit välttämättä tartu. Maalit ovat kuitenkin niin hyviä, että sateen ei pitäisi olla suuri ongelma.
Katsomme vielä sääennustetta. Graffititaiteilija ottaa sadeviitan mukaan varmuuden vuoksi.
Suomessa maalaaminen onnistuu läpi vuoden. Maalata voi säässä kuin säässä, kunhan vain pukeutuu kelin mukaisesti. Vain kovimmat pakkaset estävät maalaamisen, sillä jäätyneelle pinnalle ei voi maalata.
Graffiti on seinään maalaattu teksti- tai kuvataideteos, usein ilman lupaa. Sanan juuret ovat kreikan kielen verbissä graphein, joka tarkoittaa kirjoittamista. Nykymuodossaan graffitit syntyivät 1960-luvulla Yhdysvaltojen Philadelphiassa, josta ne levisivät Eurooppaan 1980-luvulla. Suomessa graffitien tekeminen luvattomasti on rangaistavaa vahingontekona.
Graffititaiteilija Jaakko Jäppinen maalaa laillisille seinille. Graffiteja saa Jyväskylässä maalata neljään eri paikkaan: Jyväskylän katutaidetunneliin Reivikujalla, Killerin graffitiseinälle Vesangantiellä sekä kahteen alikulkutunneliin, Pohjantien alittavaan sekä Vesangantien alittavaan.
Jäppinen aloitti graffitien maalaamisen luokkakaverinsa kanssa 1990-luvun puolivälissä. Silloin laillisia seiniä ei vielä ollut. 2000-luvulla harrastajat saivat pieniä tilaustöitä, kuten bussipysäkkien ja siltojen päätyjen maalaamista.
Graffititaiteilijan mielestä on siistiä, että nykyään laillisia seiniä on.
”Laillisten graffitien maalaamisessa on vain se ongelma, että maalauspaikka on aina sama. Veikkaan, että laittomissa graffiteissa monia kiehtoo se, että ei tarvitse toistaa koko ajan samalle taustalle”, Jäppinen pohtii.
Myös Mikon mukaan on äärimmäisen hyvä asia, että laillisia seiniä on. Elämäntilanteet muuttuvat, jolloin laittomien graffitien maalaaminen ei välttämättä sovi kaikille. Mitä enemmän hyviä laillisia maalauspaikkoja on, sitä enemmän maalaaminen suuntautuu niille.
”Lailliset maalauspaikat rakennetaan usein piiloon yleisöltä. Keskustassa ei ole laillisia paikkoja, sillä ne muuttavat tilaa liikaa. Jengi käy maalaamassa niihin, mutta graffitikulttuurissa halutaan näkyä”, Mikko toteaa.
Taiteilijan mukaan laillisten graffitiseinien pitäisi olla muuta kuin pelkkiä tunneleita. Hän pitää graffitiseinien rakentamista typeränä.
”Ei ole mitään järkeä käyttää 10 000 euroa johonkin graffitiseinään. Maailma on täynnä meluvalleja ja muita kohteita, joihin voisi antaa luvan maalata.”
Yksittäisen graffitin elinkaari ei ole pitkä. Vaihtuvuus on suuri osa lajia. Varsinkin laillisilla seinillä graffitien päälle maalataan paljon uusia ja graffiteja pestään pois.
”Henkisesti pitää varautua siihen, ettei graffitia näe enää koskaan”, Jäppinen kertoo.
Mikko on samoilla linjoilla. Hän on vuosien aikana maalannut tuhansia graffiteja, mutta niistä vain muutamia on jäljellä.
”Seuraava maalaus on aina tärkein. Omia graffiteja ei pidä yrittää omistaa eikä olettaa, että ne ovat vielä paikallaan viiden tai 20 vuoden päästä.”
Jäppinen ottaa aina valmiista graffitista kuvan, mutta ei julkaise niitä minnekään. Internet on kuitenkin muuttanut paljon. Moni julkaisee teoksistaan kuvia esimerkiksi Instagramiin.
Tämä vaikuttaa graffititrendeihin. Vaikutteita otetaan tuhansilta eri taiteilijoilta.
Graffitit ovat myös taidetta olla jäämättä kiinni.
Graffititaiteilija Mikko
Jäppinen seurasi sosiaalisessa mediassa useita graffititaiteilijoita, mutta muutama vuotta sitten tuli ähky. Internetin käyttöä piti vähentää.
”Joku on voinut maalata seinää kymmenen tuntia ja ajattelee, että graffitista on tullut todella siisti. Somessa kuvan katsomiseen käytetään kaksi sekuntia. Se on vähän sellaista kertakäyttökulttuuria.”
Myös Mikko kritisoi somekulttuuria. Hänen mukaansa nuoret kaipaavat aitoja asioita.
”Oman lärvinsä tumppaamista someen katsotaan vinoon.”
Laillisuusnäkökulma kiinnostaa Mikon mukaan ihmisiä paljon. Se on hänen mukaansa ymmärrettävää. Myös maalauspaikoista kysytään paljon.
“Jos saisin euron joka kerta, kun joku kysyy, miltä tuntuisi, jos joku tekisi graffitin talooni, olisin varmaan jo rikas.”
Taiteilija valitsee maalauspaikat fiiliksen mukaan. Yleensä valintaan vaikuttaa se, missä on aikaa maalata. Tällöin lopputuloksesta tulee hyvä.
Mikon mukaan graffitit eivät sovi kaikkialle. Esimerkiksi puutaloihin hän ei maalaa, sillä ne ovat ”liian kaukana Bronxista”.
”Ympäristö on osa graffitia”, hän kertoo.
Kaikkein ahtaimpiin rakoihin Mikko ei myöskään maalaa, sillä lopputuloksesta ei saa valokuvaa. Tavarajunat ovat poikkeus.
Graffitikulttuurissa on selkeä hierarkia siinä, millaisia graffiteja arvostetaan eniten. Matkustajajuniin tehdyt graffitit ovat arvostetuimpia, koska niiden maalaaminen vaatii eniten vaivaa ja riskit ovat suurimmat.
”Graffitikulttuurin nousu on lähtenyt matkustajajunista ja ne ovat pysyneet kruununjalokivinä. Kaikki graffititaiteilijat haluaisivat maalata matkustajajunia, mutta kaikki eivät maalaa”, Mikko kertoo.
Hän ei kerro, maalaako itse matkustajajuniin.
”Yleisesti hyväksytty ajatus yhteiskunnassamme on, että vain rahalla saa muuttaa ympäristöä. Liian suuri osa ihmisistä on okei asian kanssa”, Mikko kertoo.
Hän ajattelee, että kaupunkiympäristö ilman taidetta ei ole terve. Maailmassa on paljon vakavia asioita, mutta taiteilijan mukaan ympäristötaide ei ole yksi niistä.
”Aina pitää olla niitä tyyppejä, jotka kyseenalaistavat asioita ja muuttavat kaupunkikuvaa itse.”
Tällä kertaa maalauspaikka sijaitsee syrjässä. Mikko jättää auton lähelle frisbeegolf-aluetta. Autolta kävellään muutama minuutti metsän läpi maalauspaikalle.
Maalauspaikalla odottaa pitkä harmaa seinä, johon muut graffititaiteilijat ovat jo ehtineet tehdä maalauksia. Seinässä on kuitenkin vielä tilaa uudelle graffitille ilman, että tarvitsee peittää muiden teoksia.
Tavallisesta poiketen Mikko on käynyt edellisenä päivänä pohjustamassa seinän säästääkseen aikaa. Nyt voi aloittaa suoraan hahmottelemalla ääriviivoja. Myös varjot hahmotellaan, jotta graffitista saa kolmiulotteisen.
”Jos hahmottelee pelkät ääriviivat, tila voi loppua kesken. Graffitilla pitää olla tilaa hengittää. Joskus jengi yrittää tunkea liian isoa graffitia liian pieneen tilaan.”
Vaikka alue on rauhallinen, Mikko tarkkailee välillä metsää. Ei pidä sentään olla typerä. Jos joku tulisi kyselemään, mitä Mikko puuhaa, taiteilija todennäköisesti kysyisi, onko tulijalla ongelmia maalaamisen kanssa. Taiteilija saa maalata rauhassa, sillä ketään ei näy.
Ennen pitkää alkaa sataa. Seinä on kuitenkin hieman suojassa sateelta, joten maalaaminen onnistuu.
”Itselleen pitää olla armollinen. Kaikkia pieniä virheitä ei pidä lähteä korjaamaan.”
Mikon mukaan intuitio yleensä kertoo, milloin pitää lopettaa. Parin tunnin jälkeen seinässä komeileekin isoilla koristeellisilla kirjaimilla graffititaiteilijan tägi. Mikko on maalannut samaa sanaa jo vuosikaudet. Vain tyyli muuttuu.
Graffitikulttuurissa toverillisuus on vahvaa. Varsinkin ulkomaanreissuilla iso osa kulttuuria on tutustua ihmisiin. Mikko majoittaa muita taiteilijoita ja saa myös itse yösijan lähes mistä vain kaupungista.
Jos maalausreissulla jää kiinni ja joutuu putkaan, jokainen tietää, että toinen ei sano mitään. Jotkut uskaltavat ”venyttää kuminauhaa” pidemmälle ilman, että se katkeaa – toisin sanoen jää kiinni graffitia tehdessä. Mikko ajattelee, että mitä pidempään maalauspaikalla on, sitä todennäköisemmin joku soittaa poliisille.
”Graffitit ovat myös taidetta olla jäämättä kiinni. Se, että ei ole koko ajan tekemisissä virkavallan kanssa, on myös osa harrastusta”, Mikko kertoo.
Sekä Jäppinen että Mikko maalaavat toisinaan muiden taiteilijoiden kanssa. Tärkeää on ympäröidä itsensä ihmisillä, joihin voi luottaa.
Vaikka yhteisöllisyys on iso osa harrastusta, ei Jäppinen jaksa enää tutustua kaikkiin graffititaiteilijoihin. Lopettamisprosentti on liian suuri. Osa maalaa kaksi tai kolme vuotta ja sitten lopettaa.
Toisaalta osa pitää pitkiäkin taukoja harrastuksesta ja palaa sitten graffitien pariin.
“Moni on saattanut olla 10–15 vuotta maalaamatta lasten tai työn takia. Kun lapset ovat jo täysi-ikäisiä, entiset graffititaiteilijat alkavat taas maalata.”
Mikon mukaan graffitikulttuuri on pehmentynyt paljon, kuten muukin yhteiskunta. Vähättely ja haukkuminen ovat vähentyneet. Aiemmin kulttuuri oli todella maskuliininen, mutta vuosien saatossa mukaan on tullut paljon naisia ja muunsukupuolisia tekijöitä.
”Ihmiset olettavat, että graffititaiteilijat ovat homogeeninen joukko. Tämä ei pidä paikkaansa”, Mikko selittää.
Harrastuksessa on lukematon määrä erilaisia tyylilajeja. Suurin osa harrastajista maalaa kirjaimia, ja myös Mikko ja Jäppinen tekevät niin. Tarkoitus on maalata mahdollisimman siistejä ja omannäköisiä kirjaimia.
Jäppisen mukaan kirjainten maalaaminen on kiehtovaa, sillä siinä joutuu jatkuvasti ratkaisemaan samoja ongelmia. Pitää pohtia, miten yksinkertaisista peruselementeistä, kuten suorakulmioista ja pyöreistä muodoista, saa kokonaisuuden, joka näyttää hyvältä.
Maalattava sana on ikään kuin nimimerkki. Satunnainen ohikulkija ei välttämättä saa graffitin tekstistä selvää, mutta se ei ole myöskään tarkoitus. Jos tekstin ymmärtää, sen ymmärtää.
Taiteilijat eivät välitä siitä, mitä mieltä joku muu on graffitista. Sillä ei merkitystä.
”Graffitin tarkoitus ei ole miellyttää suurta yleisöä, vaan tekijää. Se, mitä tekijät arvostavat näyttäytyy usein suurelle yleisölle sotkuisena. Rosoisuus on kiinnostavaa”, Mikko kertoo.
Mikon mukaan ihmiset tottuvat graffiteihin, mitä enemmän he niitä näkevät. Osalla saattaa olla alkuun negatiivinen suhtautuminen, mutta keskustelemalla mielipiteet voivat muuttua.
Jäppinen oli kerran maalaamassa, kun vanhempi rouva tuli paikalle ja kertoi soittavansa poliisit. Rouva oli eläkkeelle jäänyt kuvataideakatemian opettaja, joka kritisoi graffiteja kovaan ääneen.
”Kun rouvalle kertoi, että meillä on lupa tähän, hänen kantansa asiaan muuttui täysin. Kun kävi ilmi, että kyseessä on tilausmaalaus, graffitista tulikin rouvan mielestä hieno.”
Joku on voinut maalata seinää
Jaakko Jäppinen
kymmenen tuntia ja ajattelee, että
graffitista on tullut todella siisti.
Somessa kuvan katsomiseen käytetään kaksi sekuntia.
Onnistuneen maalausreissun jälkeen palaamme takaisin Mikon työhuoneelle. Paikalle saapuu kaksi muuta graffititaiteilijaa, Elias sekä Aleksi. Myös Eliaksen ja Aleksin nimet on muutettu.
Kysyn kolmikolta graffiteihin liittyvistä väärinkäsityksistä.
”Yksi yleinen väärinkäsitys on se, että graffiteja ei suunnitella yhtään. Ajatellaan, että graffitit ovat aivotonta sotkemista”, Mikko kertoo.
Tavallinen ohikulkija näkee vain lopputuotteen, mutta graffitin taustalla on paljon muuta. Graffiti on jäännös kaikesta sen takana. Maalausreissulla pitää esimerkiksi miettiä, miten kohteeseen pääsee ja mihin aikaan sinne voi mennä.
Graffitikulttuuriin yhdistetään usein vahvasti päihteet. Mikon mukaan päihteitä ja graffitikulttuuria ei voi täysin erottaa toisistaan, mutta päihteiden rooli korostuu ennakkoluuloissa liikaa. Mikko arvelee, että graffitikulttuuri ei eroa päihteidenkäytön osalta esimerkiksi urheilusta tai musiikista.
”Jos haluaa tehdä paljon graffiteja, ei voi koko ajan olla kuistilla. Suurin osa kiinni jäävistä graffititaiteilijoista on varmaankin kännissä.”
Jokainen taiteilija rakentaa oman moraalikoodistonsa, jonka kautta operoi. Joitain yhteisiä tapoja graffititaiteilijoilla kuitenkin on. Esimerkiksi Suomessa kuorma-autoihin tai pakettiautoihin ei maalata tägejä, mutta Berliinissä asia on toisin.
”Muutamia kohteita lukuun ottamatta koko kaupunkitila on vapaata riistaa, mutta Suomessa graffitimaalarit ovat todella kilttejä.” ▬