Pulla paistuu ja sen kardemummaista katkua pinttyy tasaraitapaitojen lisäksi Ruusupuiston pehmeisiin sisustuselementteihin. Rakennus on täynnä pehmeillä materiaaleilla pinnoitettuja ja muunneltavia huonekaluja sekä sisustusratkaisuja, jotka suorastaan käskevät muokkaamaan oppimiskokemuksesta näköisensä.
Mukautuva opetustila on lupaus joustavuudesta, mutta samalla se on vihjaus loputtomasta liikkeestä. Pehmeyden ei pidä antaa puijata itseään. Käryävä kardemumma kätkee rahan katkun. Opettajankoulutuslaitos on kuin kauppis pehmeämmillä arvoilla.
OKL ei sosiaalista opiskelijoita ainoastaan opettajuuteen, vaan laajemmin tavoiteltuun taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen järjestykseen. Ei siksi, että luennoilla opetettaisiin osakeanalyysiä tai brändäämisstrategiaa. Tila, sen esteettiset valinnat ja työskentelymuodot opettavat hiljaisesti joustavuutta, muunneltavuutta, verkostoitumista ja jatkuvaa itsensä optimointia – samoja ihanteita, joita kauppatieteet esimerkiksi eksplisiittisesti palvelevat.
Oppimisympäristönä Ruusupuisto ei ole vain pedagogisarkkitehtuurinen ratkaisu, se on hiljaisesti sosiaalistava oppimaisema. Siksi onkin aika leikkiä englannintuntien leikkiä: ”Eye spy with my little eye… something that is going to add stakeholder value.”

Kasvatustieteellisessä keskustelussa oppimisympäristöä seurasi ”oppimaiseman” konsepti. Oppimaisemassa kuva laajenee fyysisestä tilasta tilan moniulotteisempaan tarkasteluun ja niin tekemällä se paljastaa myös koulutuksen ideologiset kytkökset (Granö, 2025).
Päivi Granön mukaan korkeakoulutuksen kaupallistuminen käy ilmi juuri kampusten visuaalisessa asussa. Tässä Ruusupuisto ei ole poikkeus.
Avoin oppimaisema ei ainoastaan mahdollista tiettyä pedagogiikkaa, jolla sen käyttöönottoa perustellaan – se tuottaa tietynlaista ihmistyyppiä. Sellaista, joka sietää keskeytyksiä, toimii ryhmissä, organisoi itseään ilman selkeitä rajoja ja mukautuu jatkuvaan ärsyketulvaan. Sama estetiikka näkyy startup-kulttuurin kuvastossa.
Netflix-sarjan How to Sell Drugs Online (Fast) (2019) viimeisen kauden toisessa jaksossa kohdasta 1:50 eteenpäin moderni avokonttori esitetään sitä parodioiden: värikkäitä säkkituoleja, siirreltäviä elementtejä, näyttäviä yläparvia ja vähän käsiteltyjä puupintoja.
Katsoja saattaa huomata myös jotain tuttua. Puiset portaat sekä niiden vieressä pehmeillä pyllynalusilla pehmustetut blokit, joilla istuskella. Kuva on miltei sama, kuin Ruusupuistolla, vaikka toiminnan moraalinen sisältö on täysin toinen.
Ruusupuisto oppimaisemana on avoin ja se tarkoittaa avo- ja maisemakonttoreiden ihanteita, jotka rantautuivat Suomeen 1960-luvulla lupauksena tehokkaammasta ja paremmin voivasta työelämästä. Avoimuus merkitsi läpinäkyvyyttä, joustavuutta ja yhteistyötä – mutta myös jatkuvaa näkyvillä oloa.
Kun fyysiset seinät puretaan, yksilön on opeteltava psykologinen sopeutuminen. Muiden puheiden kuunteleminen, heidän katseidensa sietäminen ja keskeytysten kohtaaminen ovat vain lieviä epäkohtia jokaisen työpäivässä. Osa sopeutui korona-aikaan jäämällä kotiin etätöihin. Toiset ostivat vastamelukuulokkeita, tekivät siirreltävistä mööpeleistä linnoituksen ja sulkivat itsensä niihin olosuhteiden ajamana.
Ne, joilla ei ollut varaa vastamelukuulokkeisiin jäivät kiertelemään Ruusupuiston kerroksia hiljaista työskentelytilaa etsien samalla, kun alakerran luennoitsijan saamat aplodit hukuttavat jokaisessa kerroksessa täyttä häkää käynnissä olevien ryhmätöiden äänet alleen.

Suurten alojen vetovoima ei ole neutraali ilmiö. Jyväskylän yliopiston verkkosivujen mukaan vuonna 2024 luokanopettajakoulutuksessa opiskelupaikan vastaanotti 105 opiskelijaa ja viime vuonna 90. Varhaiskasvatuksen tutkinto-ohjelmassa paikan vastaanottaneita oli 120 molempina vuosina.
Mainittakoon, että samoihin lukuihin yltävät Jyväskylässä kauppatieteet, psykologia, yhteiskuntatieteelliset alat sekä tietojärjestelmätiede. Kun kasvatustieteet, kauppatieteet ja tietojärjestelmätiede kasvavat, kasvaa myös tietynlainen yhteiskunnallinen infrastruktuuri: osaaminen, joka pitää järjestelmän käynnissä.
Opettaja ei ehkä tuota suoraan voittoa, mutta hän tuottaa tulevia työntekijöitä ja kuluttajia. Hän opettaa toimimaan maailmassa, jossa joustavuus ja itseohjautuvuus ovat hyveitä. Tulevaisuuden visiot tekevät tämän entistä näkyvämmäksi.

Opetus- ja kulttuuriministeriön Peruskoulu 2045 -visiossa (2026) teknologian ennakoidaan muun muassa siirtävän opettajan työn painopistettä tiedonsiirrosta kohti merkityksellisten elämäntaitojen ohjaamista.
Älyteknologia saattaa auttaa yksilöä tekemään päätöksiä jopa ruokakaupassa, mutta ihmisen on edelleen osattava valita ”oikea teknologia” ja käyttää sitä ”toivotulla tavalla”. Tämän välittämiseen tarvitaan toistaiseksi vielä ihmistä.
Jos tietokone voittaa ihmisen kärsivällisyydessä ja tiedonhaussa, opettajan tehtävä ei ole kilpailla koneen kanssa. Hänen tehtävänsä on kasvattaa ihmisiä, jotka osaavat elää koneiden ja niitä pyörittävän talousjärjestelmän kanssa. Teknologinen murros ei poista sosiaalistamisen tarvetta, murros muuttaa työn kohdetta.
Avoimet oppimisympäristöt ja -maisemat toimivat tämän harjoituskenttänä, tai kuten Granö (2025) esittää, ettei ”[d]igitaalisuus (…) syrjäytä fyysistä tilaa, vaan tuo erilaista liikettä maisemaan.” Korkeakoulujen kaupallistuminen näkyy modernissa kampussuunnittelussa.
Se hämärtää työn ja tauon sekä yksityisen ja julkisen rajaa. Se normalisoi sen, että oppiminen tapahtuu muiden katseiden alla. Pintojen pehmeys tekee tästä vain siedettävämpää.

Modernissa tiedepolitiikassa korostunut kaupallistuminen on tuttu ilmiö suomalaisissa korkeakouluissa (Kaidesoja & Kauppinen, 2018). Rahoituksista kilpaillaan tiukemmin ja yritysyhteistöiden määrä kasvaa.
Ei ole siis mikään ihme, että moderni kampussuunnittelu muistuttaa myös korkeakoulujen kaupallistumisesta. Onko koulutuksen todellinen tavoite tuottaa järjestelmän osasia? Vai tarjoaako koulutus ajattelutaitoja, joilla yksilön on mahdollista tehdä elämästään itsensä näköistä muiden mahdollisuutta samaan eliminoimatta?
Kasvatuksen klassikkoparadoksi vaikuttaisi kallistuvan tämän päivän suomalaisessa korkeakoulutuksessa enemmän järjestelmää suosivaan suuntaan. On vaikea sanoa miksi, mutta ehkä tekoäly osaa vastata siihen puolestamme ja juuri siksi korkeakoulujen kaupallistuminen on tavoittelemisen arvoista. Mutta entäs sitten, jos joku saakin päähänsä vetäistä piuhan irti? Tarvitaanko ajattelutaitoja edelleen?
Luultavasti enemmän kuin koskaan ennen. Kampussuunnitteluun kaivataan erityisesti kriittisiä näkökulmia, jotta ihmisestä vieraantuvan, uusimman teknologian omaksumiseen pakottava imperatiivi ei hallitsisi tiloja tai niiden sisustusarkkitehtuurisia ratkaisuja.
Sohvalla istuvan tulee saada istua sohvalla ilman, että häntä ohjataan jatkuvasti vetämään itsensä ylös saappaiden remmeistä. Pehmeät pinnat puhuvat, ihmisellä on mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä ne sanovat. ▬