Ei hakutuloksia.

Teksti Reetta Multanen

Kommentti: Juon mieluummin akkuhappoa kuin kuuntelen laihdutusvinkkejäsi

Ihmisarvoani alennetaan yhteiskunnan toimesta jo tarpeeksi, joten ei pitäisi olla liikaa pyytää kehorauhaa, kirjoittaa Reetta Multanen.

”EI MIKÄÄN ihme, ettei kilot lähde, kun juon niin paljon mehua, hahah.”

”Joo, kannattaa ladata tällainen Skördifördi-sovellus, siitä näkee makrot ja muut. Mulla ois vielä kymmenen kiloa hävitettävänä, hahah.”

”Mulla on niin läski olo, etten viitti tulla rannalle tänään hahah.”

”Hyi helvetti mikä röllykkä mulle tulee, kun istun, hahah, ihan kauhee.”

Läskivihaa syötetään meille jo äidinmaidossa. Sen jälkeen pakottaminen jatkuu läpi elämän.

Neuvolassa seurataan, ettei lapsi liho. Peruskoulun terveystarkastuksissa vahdataan, mahtuuko lapsi normaalikokoisten muottiin vai pursuaako hän siitä yli.

Sitten on media: dieettijutut lehdissä, hassut ja kömpelöt läskit fiktiivisissä sarjoissa, Suurin pudottaja -ohjelma parhaaseen katseluaikaan, sileän kurvikkaat mattaihoiset mallit Instagramissa. Lihomistaan ja laihtumistaan julkisesti julistavat sedät, tädit ja muut Facebookissa. Lihavuutta pelätään niin paljon, että siitä puhutaan viheliäisenä epidemiana. Terveydenhoidossa laihdutus on käypä neuvo muun muassa masennuksen ja muiden mielenterveysongelmien hoitoon.

Onko näiden jälkeen mikään ihme, että suusta pääsee välillä läskivihainen sammakko? Ei tietenkään.

Mutta tarvitseeko minun lihavana ihmisenä hyväksyä nuo sammakot? Ei todellakaan.

 

SE, ETTÄ lihavuutta halveksivan asenteen oppii suurin osa meistä jo lapsena, ei tarkoita sitä etteikö sitä voisi muuttaa aikuisena. Muutoksen tekeminen ei ole välttämättä helppoa eikä kivaa (mikä tässä patriarkaatin pyörittämässä kapitalistisessa helvetissä muka olisi), mutta silti mahdollista – ja todella suotavaa.

Ensimmäisenä tulisi ottaa tarkastelun alle asenteet itseään kohtaan. Moni ei nimittäin ajattele, että läskiviha on läskivihaa silloinkin, kun se kohdistuu itseen. Mutta varsinkin silloin, kun soimaamme itseämme ääneen, sanamme leviävät ja niiden merkitykset tarttuvat toisten aivoihin koronamaista vauhtia.

Joku saattaisi miettiä, miksi lihavat loukkaantuvat, jos ilkeät sanat eivät kohdistu heihin.

Yksinkertaistaen: kun sinä soimaat itseäsi lihavaksi, annat ymmärtää, että minun kaltaisekseni muuttuminen on pahin painajaisesi. Sanasi siis tarkoittavat, että hyi helvetti, tällainen ihminen on huono ja alempiarvoinen enkä halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Se tuntuu pahalta. Lihavuuteen sekä ilmiönä että sanana liitetään jatkuvasti huonouden leima.

Yksi esimerkki löytyy alun sitaateista, jotka olen kuullut normaalipainoisten läheisteni suusta. Jos olo on huono, tuntuu läskiltä sen sijaan, että tuntuisi vaikka ilmavaivaiselta, epävarmalta, alastomalta tai turvattomalta.

Painon ei pitäisi mitata ihmisarvoa tai olla automaattisesti negatiivinen piirre ihmisessä. Sen sijaan kannattaa miettiä mitä oikeasti pelkää kun suoltaa läskivihaista sontaa ilmoille.

Ensi kerralla kun itket “lihavuuttasi” kavereiden edessä, pysähdy miettimään tätä hetkeksi. Vastaus saattaa yllättää.

Hahah.

 

Kirjoittaja on lihava ihminen jota ei kiinnosta, kuinka huolissasi olet hänen terveydestään.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.