Se ei vain ole mahdollista.

Ensimmäisessä Tähtien sota -elokuvassa Episodi IV – Uusi toivo on kohtaus, jossa Chewbacca ja R2D2 pelaavat shakkia Millenium Falcon -aluksessa. Han Soloa esittävä nuori Harrison Ford kiukuttelee.

Tilanteessa on yksi hyvin keskeinen asia pielessä: heidän kaikkien pitäisi olla jo kuolleita.

Tai sitä mieltä ainakin on Jyväskylän yliopiston väistyvä rehtori Matti Manninen. Hänellä on tiedemiehenä väitteelle tietysti hyvät perustelut. Ennen kyseistä kohtausta Luke, Leia, Solo ja kumppanit ovat paenneet Imperiumin joukkoja Millenium Falconilla. Valonnopeudella tietysti.

Juuri tästä syystä scifi-elokuvat eivät kiinnosta Mannista. Ne ovat fysiikan lakien vastaisia.

”Fyysikolle on haasteellista tehdä uskottavaa elokuvaa. Ne matkustajat ois kaikki kuolleet siihen äkilliseen [valonnopeuteen] kiihdyttämiseen. Siitä huolimatta Tähtien sodat on viihdyttäviä, kyllä mä ne oon kattonut”, Manninen sanoo ja ottaa hörpyn oluestaan.

Kaulassaan hänellä on Jyväskylän yliopiston logolla koristeltu kravatti.

No niin, takaisin avaruuteen.

Istumme päiväkaljalla Kulttuuriravintola Ylä-Ruthilla, koska Mannisen viisi vuotta kestänyt pesti Jyväskylän yliopiston rehtorina päättyy kesällä. Jos nyt mietit, miksi puhumme Tähtien sodasta, siihen on hyvä syy. Olisi hölmöä tuhlata päiväkaljat fyysikon kanssa ja olla puhumatta avaruudesta.

Valitettavasti en voi kuitenkaan kirjoittaa pelkästään siitä, mitä Manninen ajattelee scifistä ja uskooko hän maapallon ulkopuoliseen elämään. Täytyy mainita ainakin jotain siitä puheenvuorosta, jonka hän käyttää kertoakseen Jyväskylän yliopiston tilasta.

Vetovoimaisuus, kilpailurahoitus. Profilointihaku. Palvelurakenteen uudistus.

No niin, takaisin avaruuteen.

”Useiden tähtien ympärillä on jonkinlaisia planeettajärjestelmiä, niin olisi aika ihmeellistä, jos mistään ei löytyisi mitään”, Manninen tuumii.

I want to believe. Monet pitävät vain ajan kysymyksenä sitä, milloin löydämme älyllistä elämää maapallon ulkopuolelta. Manninen uskoo sen tapahtuvan vielä joskus, mutta ei välttämättä meidän elinaikanamme. Hän sanoo olevansa perusoptimisti.

”Asiat on nyt paljon paremmin kuin ennen. Lukuun ottamatta sitä, että ihmisiä on liikaa ja meillä on ongelmana ilmastonmuutos. Jos ihmiskunta vain pysyy kasassa ja teknologia kehittyy, niin uskon, että se [älyllisen elämän löytäminen] tapahtuu.”

Mannisen mielestä vaaditaan ainakin jotain kehittyneempää teknologiaa ja pidemmälle mietittyä kuin radiosignaali.

”Hyvä konkreettinen esimerkki on, että jos sä lähetät täältä radiosignaalia vaikka Australiaan ja odotat, että ne kengurut vastaa, niin eihän se ole kovin todennäköistä”, Manninen veistelee.

”Vaikka kengurutkin ovat hyvin älyllisiä”, hän lisää vielä.

Yhteisen kielen puuttumisen lisäksi on myös muita ongelmia. Ennen kuin radiosignaali saavuttaa jonkin kaukaisen tähden, se on jo huomattavasti heikentynyt.

”Kuka sen sitten huomaa? Jos ajatellaan, että tämä lähetetty signaali on perillä joskus 10 vuoden päästä, niin vastaanottajan pitäisi tajuta ottaa se viesti vastaan ja myös tietää, mistä viesti on tullut vastatakseen siihen.”

Manninen ei ole lainkaan varma, että avaruudesta löytyvä älyllinen elämä muistuttaisi yhtään maapallon elämää.

”Se, että maapallolla on ihmisiä, on täysin sattuman kauppaa. Ihan hyvin voidaan löytää jokin kehittynyt elämä, joka perustuu vaikka tällaiseen puolijohdeteknologiaan, että biologista elämää ei enää tarvita ollenkaan. On vain keinoälyä, joka pystyy rakentamaan tarvitsemansa koneet ja materiaalit.”

Ehkä se on ihmiskuntamme tuleva kohtalo. Manninen on scifinsä lukenut. Hänellä on myös teoria, että jos avaruudesta otetaan ihmiskuntaan yhteyttä, se tapahtuu todennäköisimmin suomen kielellä. Sille on kuulemma ihan fysikaalinen selitys.

Syvällä ollaan, eivätkä tuopit ole vielä edes puolivälissä.

”Jos sä lähetät radiosignaaleja satunnaisesti avaruuteen, niin ainoastaan se signaali, joka menee sinne navan suunnassa, menee koko ajan perille. Kun maapallo pyörii niin se signaali lähtee suurimmassa osassa maailmaa koko ajan tuonne [viittoo kädellä vasemmalle kohti Ylä-Ruthin eteistä]. Navan suunnassa se signaali osuu koko ajan ja suurin osa napapiirin pohjoispuolella asuvista ihmisistä on suomalaisia.”

Tämä on tietysti vitsi.

”Mutta voihan vitsillekin esittää hyvät perustelut!”

Pyydä joku ottamaan meistä skoolauskuva.

Peruskoulussa Manninen ei ollut kovin hyvä. Etenkin kielten kanssa oli hankalaa. Matematiikan opettaja sai Mannisen kuitenkin innostumaan laskutoimituksista ja fysiikasta.

”Oikeastaan hänen ansiostaan edes menin lukioon. Musta piti tulla matemaatikko ja tajusin, että silloin täytyisi mennä ensin lukioon ja sitten yliopistoon.”

Teini-ikäinen Manninen taisi tehdä ihan hyvän päätöksen. Koulu alkoi kiinnostaa.

”Sen takia mä täällä yliopistolla vieläkin roikun, kun tää on niin haastavaa ja kivaa”, 66-vuotias rehtori myhäilee.

”Pyydä joku ottamaan meistä skoolauskuva”, hän ehdottaa.

Kippis vaan!

Viisi vuotta sitten tuore rehtori sanoi Jylkkärin haastattelussa, että haluaa olla avoin ja keskusteleva johtaja. Manninen kokee siinä myös onnistuneensa.

”No ainakin monet ihmiset ovat sanoneet, että on ollut helpompaa ja avoimempaa keskustelua kuin edellisen rehtorin [Aino Sallisen] aikana. En nyt enempää ota kantaa siihen”, hän sanoo ja naurahtaa päälle.

Ihan aina näin ei ole kuitenkaan ollut. Manninen myöntää, että hän on joutunut tinkimään omista periaatteistaan.

”Vaasan yliopiston kielten siirron kanssa jouduttiin tekemään salassapitosopimus. Lainsäädännöllisistä syistä ei voitu siis käydä avointa keskustelua. He [Vaasan yliopisto] halusivat niin, ja jouduin toimimaan omien periaatteiden vastaisesti. Joskus joutuu tekemään näin.”

Mannista kaduttaa myös, että hän aiheutti mielipahaa viime kesänä suunnitelmilla lakkauttaa kirjallisuus pääaineena.

”Me tehtiin siinä virhearvio. Sen kokeilun ois voinut jättää tekemättä, niin ei ois aiheuttanut turhaa huolta ihmisille. Arvioitiin väärin Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden painoarvo Suomen yliopistojen kentällä ja varsinkin Ouluun suhteutettuna. Joskus käy näin. Lopulta tehtiin oikea päätös.”

Manninen sanoo, että hän on iän myötä oppinut kestämään kritiikkiä.

”Poliitikon ja tiedemiehen ero on se, että jos poliitikko muuttaa mielipiteensä, niin sitä sanotaan takinkääntäjäksi. Jos tiedemies muuttaa mielipiteensä, koska on väärässä, niin ajatellaan, että se on ihan fiksu kaveri.”

Tai kuten Juice Leskinen on sanonut: poliitikko luulee tietävänsä, tiedemies tietää luulevansa.

Musta tuntuu, näin nämä asiat koetaan. Post-truth. Trumpin virkakauden aloitus saa Mannisessa aikaan surkuhupaisan naurahduksen.

”Mitenhän tuon kauniisti sanois… tai voikohan siitä nyt sanoa mitään. Vähän herkkähipiäinen ja arvaamaton. Ei kestä kritiikkiä.”

Mannisen kalenteri rehtorina on ollut yleensä kaksi kuukautta eteenpäin täysin buukattu.

Manninen harkitsee sanansa tarkkaan. Hän ei mieti vastauksia pitkään, mutta usein korjaa jo aloitettua lausetta, kuten näin:

”No se vähän ärsytti, tai no ei ehkä ärsyttänyt.”

”Se oli pettymys, tai no ei se nyt ehkä pettymys ollut, kun sen tiesi jo etukäteen.”

Tämä puolittainen pettymys oli se, kun rehtorin pestin myötä vuosikymmeniä kestäneet tutkimustehtävät jäivät. Manninen on julkaissut urallaan yli 250 tieteellistä artikkelia.

”Mutta sekin meni sit muutamassa vuodessa ohi. Ihminen tottuu siihen, mitä tekee.”

Rehtorin tehtävät ovat toki tarjonneet tutkimukseen nähden erilaisia haasteita, mutta myös paljon sellaista, mitä Manninen ei haluaisi tehdä. Näistä hän mainitsee esimerkiksi henkilöstön välisten riitojen ja tutkimuseettisten ongelmien ratkaisemisen.

”Harmittaa, että tällaisia ongelmia yleensä on ja miksi rehtorin pitää näitä käsitellä. Joudut olemaan samaan aikaan sekä tuomari että poliisi, jotka on normaalissa lainsäädännössä erotettu toisistaan.”

Mannisen kalenteri rehtorina on ollut yleensä kaksi kuukautta eteenpäin täysin buukattu. Alussa se ahdisti. Tällekin haastattelulle olisi ollut mukava saada huomattavasti enemmän aikaa, mutta seuraava tapaaminen alkaa heti, kun tuoppi tyhjenee.

Haastattelupäivänä Mannisen työpäivään on kuulunut kaikenlaista onnittelukorttien ja sopimusten allekirjoittamisesta erilaisiin tapaamisiin.

”Oli tällainen tapaaminen sidosryhmien kanssa, että saataisko biotalouden alalle lisättyä koulutusta, kun Äänekoskelle tulee tämä tehdas. Tällaiset tapaamiset sidosryhmien kanssa ovat hyvin arkipäiväisiä, ja niitä on usein iltaisin ja joskus viikonloppuisinkin. Kutsuja tulee kaikenlaisiin tapahtumiin, jotkut niistä ovat ihan mukavia, jotkut tuntuvat vain työtehtäviltä.”

Sidosryhmät – kuulostaa lobbaukselta.

”Ei se nyt varsinaisesti lobbausta ole. Kyllä ne on ihan fiksuja asioita, mitä rehtorin kanssa tullaan keskustelemaan. Jos on joku asia, mihin yliopisto voi vaikuttaa, niin totta kai sidosryhmät tulevat niistä keskustelemaan, että voitaisiinko tällaisia asioita edistää yhdessä.”

Karhu nukkuu liikaa, mä en halua nukkua niin paljon.

Kuulostaa edelleen vähän lobbaukselta, mutta mennään eteenpäin. Manninen uskoo jättävänsä yliopiston uudelle rehtorille hyvässä kunnossa. Myös yliopiston golfosake on myynnissä.

”Minä en harrasta golfia, mutta ilmeisesti uusi rehtori [Keijo Hämäläinen] on kova golfaamaan.”

Manninen tyytyy golfin sijaan valokuvaamiseen ja Vaajakosken metsissä retkeilyyn 12-vuotiaan Nano-koiransa kanssa.

Niin, totta kai fyysikon koiran nimi on Nano. Vieläpä labradorinnoutaja.

Siitä päästään ehkä koko haastattelun tärkeimpään kysymykseen. Jos Manninen saisi valita, mikä eläin hän olisi?

Manninen ei ole koskaan miettinyt asiaa. Tässä menee hetki.

”Ihminen.”

”Mut se ei varmaan käy?”

Joku muu, mikä?

”Susi. Susi on sosiaalinen. Ja mä tykkään koirista. Karhu nukkuu liikaa, mä en halua nukkua niin paljon. Enkä haluaisi olla kovin pieni eläin.”

Olut on loppunut.

 

Matti Manninen

Syntynyt 31.10.1950 Lievestuoreella.

Asuu Vaajakoskella.

Ennen rehtorikautta työskenteli soveltavan fysiikan professorina Jyväskylän yliopistossa.

Työskennellyt muun muassa Michiganin teknillisessä yliopistossa, Cornellin yliopistossa ja Niels Bohr -instituutissa.

Tutkimusala teoreettinen materiaalifysiikka.

Yli 250 julkaistua tieteellistä artikkelia.