Interstellar
Christopher Nolanin ohjaama Interstellar on yksi vuoden hauskimmista elokuvista. Se voi olla hieman yllättävää, sillä elokuva yrittää olla syvällinen ja vakavasti otettava tieteisseikkailu.
Interstellar sijoittuu tulevaisuuteen, jossa maapallon viimeiset ruokavarat uhkaavat loppua. Epätoivoinen NASA lähettää Matthew McConaugheyn ja joukon tiedemiehiä avaruusraketilla madonreikään, jonka toisessa päässä saattaa olla toivoa paremmasta. Siinä sivussa soppaan kaadetaan filosofisia dilemmoja, ripaus perhedraamaa ja pari ajatusta aikamatkailusta.
Kun tulee suurten vastausten aika, uhkaa tekele kaatua ohueen purkkafilosofiaan ja korniin toimintarymistelyyn. Suurten hetkien dramaattisuutta alleviivataan niin paksulla pensselillä, että katsojalta pettää pokka. Erityisesti Hans Zimmerin soundtrack vetää homman huolella yli. Urkusaundeilla terästetty pauhaus kuulostaa siltä, kuin Hollywood-säveltäjä tekisi parodiaa itsestään.
Vähän metsäänhän tämä menee, vaan meneepähän tyylillä.
Arimo Kerkelä
”Avaruuspainia ja purkkafilosofiaa”