Ei hakutuloksia.

Teksti  Suvi-Tuulia Nykänen

Sydämeltään toimittaja

 

Annamaija Manninen ei kaipaa työtään yliopistolla. Opiskelijoita hänellä sen sijaan on välillä ikävä.

Kun Annamaija Manninen vielä opetti yliopistolla, kutsuivat viestintätieteiden opiskelijat häntä Tourulan Thatcheriksi. Nyt Keski-Suomen uutisista tuttu kasvo kiertää ympäri Suomea kertomassa, miten yritykset
ja media itse selättävät median murroksen.

”Elämä kuljetti minut viestinnän alalle. En ole koskaan ollut sellainen teinityttö, joka olisi kirjoitellut hirveästi päiväkirjaa tai muutenkaan halunnut varsinaisesti tuottaa tekstiä. Joku osa minussa kuitenkin oli kallellaan sinne päin. Muistan ylioppilaskirjoitusten jälkeen lainanneeni pääsykoekirjat Tampereen yliopiston viestintään, mutta loppujen lopuksi valitsin taloustieteen opiskelun täällä Jyväskylässä. Aika pian kuitenkin tajusin, ettei se numeroiden pyörittely oikein ole minun juttuni, ja luin sitten myös hallintoa.

Graduntekovaiheessa tarvitsin rahaa, opintolaina kun alkoi loppua, ja Jyväskylän Maalaiskuntauutiset -paikallislehdessä oli avoinna äitiysloman sijaisuus. Minä ajattelin, että ainahan ihminen kirjoittaa osaa, ja lähdin hommaan mukaan. Ja sytyin sille täysin.

Vuonna 1985 aloittivat ensimmäiset kaupalliset paikallisradiot ja silloin minulla syttyi lamppu: tämä on minun juttuni. Hain Radio Jyväskylään, sain sieltä paikan ja sitten se on ollut menoa. Paikallisradiossa tein kymmenen vuoden ajan töitä juontajana, uutistoimittajana ja toimitussihteerinä.

Se oli hyvä koulu, sillä silloin tehtiin vielä kunnianhimoisesti paikallis-uutisia radioon. Kaupallinen radio oli varsinainen villi länsi, meillä oli paljon enemmän intoa kuin älyä. Mallia tekemiseen ei ollut, joten meidän täytyi vain kokeilla. Menin sinne studioon, puhuin ja soittelin sitä, mikä hyvältä tuntui. Hirveällä tunteen palolla.

Jokainen nuori naistoimittaja joutuu varmasti uransa alussa tekemään töitä sen eteen, ettei aina tytöteltäisi. Minustakin tuntuu, että se loppui omalta osaltani vasta nelikymppisenä.

Uskon kuitenkin, että työhön liittyvän asiantuntijuuden osoittamalla sen pystyy murtamaan. Radiossa  en koskaan sellaista kokenut, mutta se johtuu varmaankin siitä, että minulla on niin matala ääni. Osa on varmaan luullutkin minua mieheksi.

Kaikenlainen palaute on minulle tärkeää, ja se on aina tervetullutta. Moni tunnistaa minut myös kadulla ja moikkaa, ja itse olen siitä iloinen ja otettu. Moikkaan aina myös takaisin. Jotkut tulevat kertomaan juttuaiheita, mutta jotkut haluavat vain tulla juttelemaan. Se sopii minulle, sillä haluan olla kontaktissa ihmisiin.

Minua pyydettiin 90-luvulla yliopistolle pitämään radiotyön kurssia, ja pitkään sekä journalistinen osaaminen että opetus kulkivat elämässäni käsi kädessä. Lehtoriaikanani minulle oli tärkeää, että pidän myös itse yllä konkretiaa toimitustyössä.

Opetin yliopistossa lopulta 17 vuotta. Olin ensin Ylen ajankohtaisohjelmassa ”Kotimaan katsaus”, ja myöhemmin kuljin kuusi vuotta ankkuroimassa Pasilassa tv-uutisia. Se oli aikamoista haipakkaa, ja lopulta päädyin kuuden vuoden jälkeen tekemään töitä Yle Keski-Suomelle.

Työstäni yliopistolla irtisanouduin vuonna 2012. Hienointa työssäni oli opettaminen. Muuten yliopisto alkoi olla sellainen työpaikka, etten enää halunnut olla siellä. Yliopistourani jälkeen olen oppinut arvostamaan paljon hyvää johtajuutta. Nykyisin toimin viestintäalan kouluttajana omassa yrityksessäni.

Minusta median murros on huono sana, sillä media on ollut murroksessa ja liikkeessä aina. Sekä perinteisellä että sähköisellä puolella on opittava uusia asioita ja kykyjä. Nykyisin sähköisen ja printin puolen toimittajia ei oikein voikaan erottaa, sillä molempien täytyy kyetä tekemään kaikkea. Median tulevaisuus onkin siinä, että kaikki tulee yhdentymään. Ei ole enää raja-aitoja, vaan pääelementit ovat teksti, valokuva, liikkuva kuva ja ääni. Muoto alkaa olla sivuseikka, pääasia ovat näkökulmat ja sisältö. Ja laatutoimituksissa niistä osataan pitää kiinni.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.