Ei hakutuloksia.

Vallasta kieltäytyjä

Uuden romaanin julkaissut Pirjo Hassinen rakasti Jyväskylän yliopiston sivistysilmapiiriä, missä sai ”olla sivistyneistöä liittymättä mihinkään”. Nuorena Hassinen oli ”tietenkin taistolainen”, niin kuin ”parhaimmisto sukupolvestaan.” Viime vuosina hän on kyllästynyt porvaristuneisiin vihreisiin.

Kuva: Tommi Puska
Kuva: Tommi Puska

Oikea elämäni alkoi, kun muutin Jyväskylään. Tulin tänne vuonna 1977 opiskelemaan valtio-oppia ja filosofiaa. Siihen aikaan yliopistolla opiskeltiin koulutusohjelmissa.
Kirjailijoille surulliseen kuuluisaan tapaan, en koskaan valmistunut omasta yhteiskuntasuunnittelun koulutusohjelmastani. Olin jo etukäteen päättänyt, että minulla ei ole mitään kiirettä valmistumisen suhteen, ja ehkä siksi se gradu jäi tekemättä.
Minulle oli aina itsestään selvää, että menen opiskelemaan yliopistoon. Opiskelu oli minulle tapa päästä sivistyneistön joukkoon liittymättä kuitenkaan mihinkään.

Jo lapsuudenkodissani koin olevani hieman ulkopuolinen, ja ehkä siksi en ole koskaan myöhemminkään tarvinnut kiinteitä viiteryhmiä.
Kerran kirjamessuilla Helsingissä Anja Snellman puhkesi yht’äkkiä itkuun. Hän sanoi, että kuulostin hänen äidiltään. Hän oli myös kotoisin Kuopiosta ja asunut pitkään Jyväskylässä. Tunsin itseni avuttomaksi, kun Anja oli niin pakahtumaisillaan. Omasta mielestäni minulla ei ole mitään murretta.
Lapsuudessa vietin mummoni kanssa aikaa paikallisen helluntaiseurakunnan kokouksissa. En ole missään muualla nähnyt, että ihmiset olivat toistensa edessä niin paljaina ja avuttomina kuin silloin hakiessaan Jumalan siunausta.
Kävin lukioni viimeisessä tyttöluokassa. Kuopiossa koulua kutsuttiin yleisesti Tipulaksi. Minä olin Kuopion tyttölyseossa, en koskaan suostunut olemaan mikään helvetin tipu.

Ei ole mikään yllätys, että äänestän vihreitä. Minua tosin ärsyttää heissä viherviher-paatos, ihminen on jäänyt sivuun luonnon edestä. Vihreisiin on viime vuosina tullut porvaripuolelta porukkaa. Se näkyy.
Olen poliittisesti punavihreä. Jo 15-vuotiaana kuuluin Länsi-Kuopion nuoriin tovereihin. Opiskeluaikani alussa olin tietenkin taistolainen, älykkö kun olin. Paras osa sukupolvestani tuli taistolaisiin. Ei kukaan halunnut olla enemmistöläinen.
En ole koskaan kuulunut mihinkään puolueeseen – enkä varmaan liitykään. Minulle on vierasta liittyä johonkin. Olen oikeasti, ja valitettavasti, järjestöihmisen vastakohta. Jossain porukassa tuntisin itseni varmasti lehmäksi.
Toimin kuitenkin JYYn edustajistossa opiskeluaikanani. Olin mukana hyvinkin omaperäisissä edustajistovaaliryhmissä, muun muassa Riidankylväjissä, joissa oli vapaasti vasemmistolaisittain ajattelevia ihmisiä. Vihreitähän ei silloin vielä ollut.

Olen äärettömän kiinnostunut vallasta ilmiönä. Kirjailijana minulla on arvovaltaa, mutta olisi sietämätön ajatus olla vallankäyttäjä. Valta kaunistaa niin miehen kuin naisenkin, se tekee haluttavaksi. Valta on koko ajan läsnä. Silti kukaan ei istu sen päällä, se on kuin elohopea. Ei sitä voi omistaa.
Sanotaan, että Suomessa on tasa-arvo. Näin voi ollakin nuorten ja meidän keski-ikäisten naisten kohdalla, mutta vanhemmilla naisilla sitä ei ole. Me emme jaa samaa asemaa. He putoavat tasa-arvon reunalta pois. Se tabu kiinnostaa minua, ja siitä syntyi ajatus uusimpaan kirjaani Rouvaan.
Vaikka kirjan päähenkilöllä on nuorempi mies, halusin tietoisesti olla tekemättä hänestä puumaa. Se on niin trendikästä: leikkikää vaan naiset väärän kuninkaan päivää.
Koko puuma-sanassa on vahvasti uroksen käpälä. Itsetunnonantajana se on huulipunan luokkaa. Se inhottaa minua.

Tiedän monen kirjailijan ammentavan aiheensa ja tarinansa omasta ja läheistensä elämästä. Minä olen niin älyttömän yliherkkä, että minulle kelpaa vain oman pääni tuotos. Joskus joku sanoo, että ”tässä sinulle hyvä tarina kirjaan”, niin en minä todellakaan halua. Haluan kirjoittaa aiheista, jotka minä itse olen keksinyt ja jotka koskettavat minua.
Julkaisen joka toinen vuosi romaanin. Se on minulle luonnollista kuin sisään-ulos –hengitys. Ensin haistelen maailmaa ja sen tuulia vuoden. Sitten kirjoitan siitä.
Herään aamupäivästä, jonka jälkeen luen päivän lehdet ja juon kahvia. Sitten alan töihin. Kirjoitan makuuhuoneen nurkassa, Lundian pätkän päällä, kaksi kolme tuntia. Laitan pienen valon näppäimistöä kohti ja korvatulpat korvaan.
Muuta en tarvitse, mutta kahvikuppi pitää olla siinä vieressä. Sen ei tarvitse olla edes kuumaa. Riittää, että välillä saan maistaa sitä ja tuntea kahvin vahvan maun. Ei minun tarvitse virittäytyä mihinkään tunnelmaan. En tekisi yhtään mitään millään merenrantanäkymällä, en saisi siitä mitään.
Illalla, kun mies on lukenut päiväni tekstin läpi, niin luen hänen kommenttinsa.
Hän on minun hovilukijani, jolle luetutan kaiken kirjoittamani. Vaikka kirjoitan suhteellisen vähän päivässä, niin se on valmista tekstiä. Kustantamossa puututaan vain tapaani pilkuttaa.
Olen ollut koko urani ajan Otavassa, ja en todellakaan ole vaihtamassa – ei sitä perhettäkään
vaihdeta. Kustannustoimittajani on sama kuin silloin 20 vuotta sitten. Hän on tietenkin noussut talon sisällä ja varmaan ne pilkutukset nyt tekee joku muu. Silti hän lukee aina tekstini ensimmäisenä ja keskustelemme siitä yhdessä. Sellaista minä arvostan.

Kyösti Hagert

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *