Ei hakutuloksia.

Arvio: White Lies – Ritual (Fiction)

White Liesin ensimmäinen julkaisu To Lose My Life kahden vuoden takaa jatkoi kivasti Editorsin, Joy Divisionin ja Nationalin aloittamaa musiikkiperinnettä. Kiehtovan synkkä musiikki ja laulaja Harry McVeigh’n vilpittömän pollea asenne vetosi niin kriitikoihin kuin yleisöönkin.
Brittitrion tammikuussa julkaistu Ritual-albumi on täysin samaa tavaraa kuin ensimmäinen levy. Ja se on virhe – levyjen välillä ei ole mitään kehitystä eikä päivitettyä näkemystä. Se mikä aluksi lumosi White Liesissä, nyt vain kyllästyttää.
Kivassa Bigger Than Us -biisissä White Lies tiivistyy täydellisesti. Laskelmoitu hitti on tehty mahtipontisesta stadionrockista ja flirttailevasta poljennosta, jota lontoolaiset pojat eivät riitä kannattelemaan. Turn the Bells on selkeästi levyn paras kappale. Bändissä ei ole tarpeeksi karismaa eikä taitoja.
Yhtye ei ole silti huono, se on vain puhtaasti turvallisen tylsä. Pojat tarvitsevat enemmän rohkeutta unohtaakseen laskelmoivan tehtailun ja vapaampaa heittäytymistä oman soundin löytämiseksi. Tällä menolla kukaan ei viiden vuoden päästä edes muista heitä, vaan he hukkuvat 2000-luvun alun postpunkkiseen elektrorock-skeneen.

Kyösti Hagert

”Tyylikästä onttoutta.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *