Ei hakutuloksia.

Hyvä musiikki ei ole ilon asia

Koska lehden lukijakunta koostuu pääasiassa tieteellisiä tekstejä lukevasta älymystöstä, aloitan määrittelemällä käyttämäni termistön.
”Hyvä musiikki” tarkoittaa, että tunnustat The Smithsien version Cemetary Gates -biisistä oikeaksi alkuperäiseksi. ”Ilo” taas viittaa olotilaan, jonka löydät satunnaisotannalla keskimäärin useammin psykologian opiskelijoiden pikkujouluista kuin fysiikan luennolta.

Pääargumenttini on, etteivät hyvä musiikki ja ilo halua hengata keskenään. Samaa mieltä on hivenen jalkapallohuligaanin näköiseksi yllättävän hauska brittiystävämme, Nick Hornby. Hän toteaa kirjassaan Uskollinen äänentoisto seuraavaa:
”Sydämenasioista puhuttaessa en tiedä onnettomampia ihmisiä kuin ne, jotka pitävät eniten [hyvästä] popmusiikista, enkä tiedä, onko heidän ahdistuksensa popmusiikin aikaansaamaa, mutta ainakin se joukko on kuunnellut surullisia biisejä pitempään kuin elänyt onnettomana.”

On helppo löytää todisteita väitteen taakse. Miksi Placebon laulaja on yhä vihainen elämälle, vaikka miehellä on erikoistuunattu Porsche ja kauniita naisia, jotka rakastavat tätä puuterinvalkoista masentunutta kukkakeppiämme. Milloin meinasit alkaa hymyillä, Brian Molko?
Samanlaisia tuloksia löydät tekemällä elämänlaatumittauksia Freetimen tiedostavan vaihtoehtorockin ystävien ja Kharman mongoloidipopin uhrien välillä. Liian paljon hyvää musiikkia on vaarallista.
Veljet ja siskot, minä tiedän. Olen lentänyt toiseen maahan katsomaan Radioheadia. Loistokkaasta pyhiinvaellusmatkasta huolimatta olin jälkihurmoksen kadottua korkeintaan kyynisempi yhteiskuntaa ja kanssaihmisiäni kohtaan.
Vaihdettuani taajuutta Lady Gagan ja ihansamakenen-artistien valmiiksi pureskeltuihin mutta huikeasti iloisempiin rytmeihin tapahtui kummia. Elämään mahtui yhtäkkiä enemmän kevyttä hymyä ja hyvää asennetta.
Voi olla raskasta sanoa hyvästit Pink Floydin synkille eksistentiaalisille kysymyksille. Mutta muista: voit jo hetken päästä syleillä Riston Discopallon valossa kimaltelevaa uutta jännittävää maailmaa.
Hylkää siis näennäisen syvälliset filosofiset pohdinnat ja johda elämääsi Kanye Westin saattelemana: ”You know what this is? It’s a celebration, bitches!”
PS. Raikkaan poikkeuksen sääntöön tarjoavat Emppe ft. Jonttu biisillään Ikävä. Tämä melankolia nimittäin ilahduttaa synkintäkin mieltä. Löydät nämä hittinousukkaat Youtubesta. Ei sitten kommentoida pojille sopimattomia, se olisi noloa.

Ville Salonen

Kirjoittaja on yhteisöviestinnän opiskelija.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.