Ei hakutuloksia.

Teksti Roosa Niskanen

Proosa: Kirjoitan jokusia sanoja

Runoja, tarina, onnellinen loppu. Merkityksettömiä merkintöjä ja epämääräisiä lauluja, jotka jättävät tilaa tulkinnoille. Miksi edes kirjoitan, pohtii Roosa Niskanen.

KIRJOITAN SIITÄ, mitä näen ja mitä haluaisin nähdä. Kun en näe mitään. Kun tulee pimeää ja kohta taas aamu.

Laitan silmät kiinni. Häikäisee.

Uudessa valossa huomaan kirjoitusvirheet ja opin niistä. Yksin. Yhdessä.

Kirjoitan kaipuusta. Kaipaan kirjoittamista, joten kirjoitan. Kuvittelen. Sanelen uusia maailmoja sanoillani sanomatta sanaakaan ja keskityn.

Kirjoitan jotakin kohti, mutta en tiedä minne olen matkalla.

Minne olen matkalla?

Kirjoitan sinulle. Tai oikeastaan sinulle ja sinusta. Sinun tähtesi lähden kirjoittamaan.

Kirjoitan runon. Kirjoitan tarinan. Onnellisen lopun, vaikka kaikki sadut päättyvät niin, eikä siinä ole mitään yllätyksellistä enää.

Sanoja sanojen perään, kerään niitä kerään ja asettelen sanani tarkasti paikoilleen. Mietin ja makustelen. Pyörittelen. Painotan niitä. Kevennän. Kirjoitan kauniisti. Yritän kertoa, mitä ajattelen ja toivon, että näet sen, mitä minäkin näen.

Katson peiliin.

Kirjoitan omasta puolestani.

Siitä puolesta, joka on välillä vieras muille, mutta ei minulle. Siitä, joka siirtyy seurassa syrjään, mutta joka on kuitenkin siellä. Tiellä, sanovat.

Piirrän piirteeni ja kirjoitan viereen, että siinä olen minä. Näetkö sinä? Vielä keskeneräinen, mutta hyvä näin. Hyvä olla. Helpompi hyväksyä ja hahmottaa, kun asioita kirjoittaa auki.

Tyhjä sivu. Ystävä. Vihollinen.

 

PITÄISI uskaltaa. Taas. Taisin kirjoittaa liikaa. Kansi kiinni. Sulkeudun. On aiheita, joihin en halua palata. En aio tavata samoja sanoja kuin kerran.

Tunnen, mutta välillä en osaa puhua. En keksi sanottavaa, mutta tavataan vaan.

Kirjoitan nimeni. Ole hyvä. Kiitos. Anteeksi. En tiedä mitä sanoa, joten jätän sanomatta.

Anteeksi.

Sanot, että aina ei tarvitse avautua. Ajatella ääneen.

Ajattelen ääneti äänetkin. Shh! Ole hiljaa. Kuunnellaan kuorossa hiljaisuutta ja annetaan sen täyttää kaikki se tyhjyys. Nurkissa yksinäistä. Neljä seinää kuuntelee ja tuijotan liian korkeaa kattoa. Se tuijottaa takaisin. Hiljaa. Ajantaju kateissa. Tajuton. Tajutonta, kun sen tajuan ja sitten alan itkeä. Kirjoitan suru puserossa sänkyni laidalla ja itken. Onnesta. Joskus nauran.

Rakas päiväkirja…

Kirjaan tunteen ylös, jotta en unohda. Jotta se ei unohdu. Jotta voin palata siihen ja muistan myöhemminkin, miltä tuntui. Kirjoitan ja kylmää mustetta valuu käsieni lomasta sivuille, jotka revin irti. Otan ne talteen. Kierrätän. Teen kirjeen. Kirjoitan tervehdyksen ja terveiset. Taittelen paperin kuluneeseen kuoreen, jonka vastaanottaja voi murtaa tai heittää roskakoriin. Polttaa, talloa, toimittaa eteenpäin. Minua ei kiinnosta.

Kukaan ei välttämättä vastaa, mutta kirjoitan silti. Kirjoitan rakkautta ja rauhaa.

 

Kirjoitan ajan rajan yli ja ali, ja kun aika loppuu, kirjoitan sitä lisää.

 

ODOTAN.

Jatkan hetken kuluttua. Nyt keskityn. Ei, en osaa pysähtyä, en lopettaa ajoissa. Kirjoitan kellon ympäri. Kierrän sen. Kirjoitan ajan rajan yli ja ali, ja kun aika loppuu, kirjoitan sitä lisää.

Kirjoitan unissani ja unistani. Kirjoitan kääntöpuolelle, kun tila ei riitä. Kirjoitan siitä, kun on vain taivas, joka rajana rajoittaa, eikä sekään pysäytä. Ei varmasti. Ei ikinä.

Tarvitsen tikapuut, jotta voin jatkaa. Mennään vielä. Tuletko mukaan? Kirjoitan milloin vaan, mikä on joskus hankalaa. Silloin, kun en tahdo, mutta on pakko, koska olen kirjoittaja ja niin kuuluu tehdä.

Onko pakko? Kirjoitan sinulle ja minulle, koska haluan tehdä niin. Eikö niin? Kyllä. Tai ei. En ole varma.

En pidä säännöistä. Viivaan ne yli. Ne ovat joskus turhia, enkä ymmärrä mitään. Niitä on liikaa. Raameja, muotteja, rakenteita, tuotteita. Materiaa. Tyhjiä lupauksia. Kuvauksia tulevasta, jota kukaan ei kuitenkaan ole kuvaamassa. Menneisyyskin mennyttä.

Kirjoitan oikeinpäin. Väärinpäin. Kirjoitan jotain sinnepäin. Kirjoitan riidoista ristiin, en pysy aiheessa ja sekoan sanoissa.

Turhauttaa! Olen vihainen. En jaksa. En osaa, mutta kirjoitan. Jotain vaan. Pitää kirjoittaa.

Juuri sellaista diipadaapaa.

 

MERKITYKSETTÖMIÄ merkintöjä. Epämääräisiä lauseita ja lauluja, jotka jättävät tilaa tulkinnoille. Joita kukaan ei tule ikinä kuulemaan, mutta laulan niitä kuitenkin. Menen metsään kirjoittamaan vielä. Poukkoilevaa tajunnanvirtaa, jonka varaan joskus joudun.

Katso pinnan alle. Siellä olen minä ja ehkä sinäkin olet siellä.

Miksi siis kirjoitan?

Niin.

En oikeasti tiedä.

 

KIRJOITTAMALLA ylitän ymmärryksen ja ymmärrän enemmän. Saan ilmaistua sanoilla oleellista. Kosketettua herkkyyttä ja hetkiä. Jotain kokeellista. Koettua elämää.

Kirjoitan alusta, keskeltä, lopusta. Alkusanat, loppusanat, lopulta kumarrus jäljellä.

Kirjoitan lopun alusta. Jätän lauseen kesken ja aloitan alusta. Kirjoitan itseni, sanoitan mieleni, luon oman kieleni. Kirjoitan olematta olemassa. Kirjoitan ollakseni olemassa.

Silloin tiedän olevani olemassa.

 

Kirjoittaja on journalistiikan opiskelija, joka innostuu nokkelista lyriikoista ja yrittää välillä olla nokkela itsekin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.