paavomvCMYK

Suomalaisessa taidekeskustelussa eräs asia ei muutu. Kuvataiteilija Teemu Mäen lähes 30 vuotta vanha Sex and Death -teos kohahduttaa edelleen. Viimeisimpänä esimerkkinä tästä on adressi, jossa vastustetaan Mäen kaavailtua luentoa Kangasalla järjestettävässä Taide & Tasa-arvo -seminaarissa. Nyky-Suomessa sananvapauden suhteen toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Väkivallan erilaisia muotoja tarkasteleva Sex and Death -videoteos sisältää kuusisekuntisen kissantappokohtauksen, jonka päätteeksi Mäki masturboi tappamansa eläimen päälle. Aika ajoin tämä “kissantappovideo” palaa laajempaan keskusteluun milloin mistäkin syystä – ja aina väärinymmärrettynä. Harva koko teosta on edes nähnyt. Jo pelkkä ajatus kissan tappamisesta on riittänyt teon irrottamisesta asiayhteydestään ja taiteilijan välittömään tuomitsemiseen. Jos Mäen vihaajat olisivat kaikkien näiden vuosien jälkeen viitsineet lukea edes taiteilijan teosta käsittelevän esseen, ymmärtäisivät he kyseessä olevan harkittu puheenvuoro.

 

Taiteeseen liittyy tavalla tai toisella se, että siinä jaetaan jokin idea toisten ihmisten kanssa. Mozart ei säveltänyt musiikillisia ideoitaan lehmille, vaikka yhdysvaltalaistutkimusten mukaan salzburgilaisneron konsertot ammujen maidontuottavuutta lisääkin. Kasimir Malevitšin Musta neliö on nimensä mukainen taideteos, mutta olisi kuitenkin järjetöntä ajatella neliön puhuttelevan vain muita geometrisiä kuvioita. Keskustelua yleisön kanssa käy myös Mäki, vain raadollisemmin keinoin.

Taiteen ilmaisuja aletaan ruotia aina, kun talouden Atlas kompuroi tai Teemu Mäki saapuu kaupunkiin. Toki tämä kuuluu asiaan. Eihän taide ole luonteeltaan muuttumaton vuori, vaan muodin ja aatteiden mukana virtaava väkkärä. Jos taiteilija ei kuitenkaan suostu tottelemaan poliittista tai taloudellista ideologiaa, alkaa taide maistua pahalta. Ei ole kosher tehdä taidetta, jota ei voi paketoida hyödykkeeksi.

 

Suomen Kulttuurirahaston erityisasiantuntija Veli-Markus Tapio on kritisoinut taidemaailman sisäänpäinkääntynyttä ilmapiiriä. Puheet taiteen autonomiasta ja itseisarvosta eivät riitä vielä, jos ei voi tarjota ratkaisuja niiden rahoittamiseksi. Tämä on toisaalta ymmärrettävä kommentti, toisaalta outo: vyötä on kiristettävä, mutta eikö taiteelle voi silti esittää puolustuspuheenvuoroja?

Samaan aikaan, kun taideoppilaitoksissa päntätään markkinoinnin perusteita estetiikan kustannuksella, pyrkii joukko sananvapauden vastustajia estämään taiteilijan esiintymisen kulttuuritapahtumassa. Eikö silloin pitäisi voida vaatia voimakkaampaa autonomiaa taiteelle, edes hätähuutona?  Sillä jos sensuurin jälkeen kaikki erikoistuvat vain ostamiseen ja myymiseen, kuka silloin opettelee tekemään taidetta?

Paavo Kässi