Yliopistot pyrkivät kansainvälisyyteen, koska kansainvälisyys tuo valtiolta kolikoita kirstuun. Päämääränä kansainvälisyys on tärkeä, mutta kumpaa yliopistot tavoittelevat: kansainvälisyyttä vai rahoitukseen liittyvien kansainvälisyysindeksien täyttymistä?
Ylipäätään koko kansainvälisyys ymmärretään usein ahtaasti. Jylkkärikin kirjoitti vuoden ensimmäisessä numerossaan siitä, että englannin kieli valloittaa tutkimuksen. Kansainvälisyys onkin usein synonyymi englanninkielisyydelle, niin kuin Pirjo Hiidenmaa on hienossa teoksessaan Suomen kieli – who cares? todennut.
Siitä, miten eri kansat ja eri maiden tiedeyhteisöt toimivat, ei välttämättä puhuta kansainvälisissä yliopistoissa, vaan toimitaan vain englanninkielisen tiedeyhteisön esikuvan mukaan. Siinä ei ole mitään kansojen välistä. Yhden kielialueen valta-asema on kansainvälisyyden irvikuva.
”Eikö kansainvälisyys ja monikulttuurisuus synny siitä, että eri kansallisuudet ja kulttuurit tarjoavat kaikki jotakin aineksia yhteiseen pöytään?” Hiidenmaa kysyy. Niin ikään hän muistuttaa, että suomalaisillakin on tuohon pöytään annettavaa. Vaisulta kuitenkin näyttää. Kansainvälinen suomalainen on yleensä ottajan asemassa, harvemmin antajan.
Kansainvälisyys on monitahoinen ilmiö, jota Jyväskylän yliopisto kuitenkin mittaa numeerisesti. Toimintakertomuksista saa yksinkertaisen kokonaiskuvan: Vuonna 2008 yliopistossa oli 130 ulkomaalaiseksi luokiteltua työntekijää, ja sittemmin ulkomaalaisen henkilöstön määrä on kasvanut. Vuonna 2013 määrä oli 250.
Ulkomaalaisten lukumäärän lisäksi henkilöstörakenteessa on kiinnostavaa seurata kansalaisuuksien määrän kehitystä. Vuonna 2008 kansalaisuuksia oli 37, vuonna 2013 luku oli 58. Ulkomaalaisten määrä on kasvanut 120:lla mutta kansalaisuuksien vain 21:lla. Kansalaisuuksia maailmassa on yhtä monta kuin valtioitakin: noin 200.
Vuosikertomuksista ei selviä, mitä kansalaisuuksia yliopistossa on edustettuina. Erittely olisikin osoittelevaa. Silti olisi kiinnostavaa nähdä, onko kansainvälistyminen tarkoittanut muiden länsimaalaisten kanssa puuhailua, vai ovatko ovet olleet auki kaikille kulttuuripiireille.
Yliopiston kansainvälisyyden tulee olla todellista kansojen välisyyttä eikä vain lukujen latelemista. Lisäksi puheen ei pitäisi koskea vain kansalaisuuksia vaan myös kansallisuuksia. Siinä missä kansalaisuus on valtioon kuulumista, kansallisuus puolestaan on kansallinen identiteetti, johon liittyy kieli- ja kulttuuriyhteys. Tätä kohti!
Jani Tanskanen