Kuva: Perttu Puranen

Viime kesänä jyväskyläläisestä Venla Luukkosesta tuli Suomen ensimmäinen mustavöisten maailmanmestari brasilialaisessa jujitsussa.

Muutin Jyväskylään opiskelemaan 2004 ja aloitin täällä capoeiran harrastamisen. Yksi mies meidän ryhmästä harrasti myös jujitsua, ja aluksi vain kävimme huvin vuoksi keskenämme pienellä porukalla painimassa. Helmikuussa 2008 menin brasilialaisen jujitsun peruskurssille ja ensimmäisissä kisoissa kävin jo seuraavana syksynä.

Lajivalinta tapahtui siis osittain sattuman kautta. Se, etten halua lyödä ketään, sulkee kuitenkin pois monta kamppailulajia. Brasilialaisessa jujitsussa kiehtoo nujuaminen ja painiminen. Ei sen kummempi.

 

Ensimmäinen tunne maailmanmestaruuden voittamisen jälkeen oli samanlainen tyhjä olo kuin kaikkien muidenkin kilpailujen jälkeen, päättyi viimeinen ottelu miten tahansa. Kaikkein merkitsevin asia oli, kun ottelun lopettaneen käsilukon jälkeen yleisön seasta kuului pieninä ääninä niiden muutamien suomalaisten huudot, jotka pystyi erottamaan joukosta. Se oli mahtavaa.

 

Kirjoitan väitöskirjaa opettajankoulutuslaitokselle ja olen valmistunut luokanopettajaksi Jyväskylän yliopistosta. Sillä ei kuitenkaan ole suoraa yhteyttä sen kanssa, että opetan myös brasilialaista jujitsua. Kamppailulajeihin kuuluu yleisesti, että tietyn tason saavutettuaan omaa osaamista siirretään myös eteenpäin. Tutkijan työ on kuitenkin hyvää vastapainoa harjoittelulle.

On ollut mukava seurata, että Jyväskylän Fight Clubin Tyttöpainien vetäjiksi on nyt löytynyt uusia ihmisiä, kun itse asun puolet ajasta Ruotsissa puolison opiskelujen takia. He ovat myös lähteneet vetämään toimintaa omaan suuntaansa.

Meillä Jyväskylässä on ollut hyvä tilanne Tyttöpainien ansiosta, että täällä on ollut naispuolisia sparrikavereita saatavilla. Kisoja varten on realistisempaa sparrata muiden naisten kanssa. Vaikka mies kuinka yrittäisi simuloida naisen painimista, on liike ja voiman käyttö kuitenkin aivan erilaista.

Silloin kun aloitin harrastamisen, Suomessa oli ainoastaan yksi naispuolinen purppuravyö ja kisoissa oli paljon vähemmän ihmisiä sekä painoluokkia. SM-kisoissa taisi olla yhteensä 12 naispuolista osallistujaa. Nyt minun lisäkseni Suomessa on neljä ruskeavöistä sekä useita purppuravöitä, ja osallistujia SM-kisoissa oli viimeksi noin kuusikymmentä. Enää ei tule pelkästään samat naamat kisoissa vastaan. Kasvua on ollut hienoa seurata.

 

Kisoissa haluan voittaa, mutta se ei ole samanlaista voittamisen halua kuin kilpailullisilla ihmisillä. Olen soittanut pienestä asti saksofonia ja kun esiinnyn, haluan esiintyä aina mahdollisimman hyvin. Nykyään kilpailut ovat niitä konsertteja kaikelle sille treenille, minkä on tehnyt. Kilpailuissa mahdollisimman hyvin esiintyminen tarkoittaa yleensä myös sitä, että voittaa.

Minulla on ainakin omalla salilla hieman lammasmainen maine harjoittelijana, enkä vie tilanteita aina loppuun asti. Kamppailulajeihin ja urheiluun ylipäätään kuuluu sellainen, että pienien vammojen jälkeen mennään loppuun asti hampaat irvessä. Olen nähnyt monta kertaa harjoituksissa, että sattuu ensin vähän, jatketaan siitä huolimatta ja sen jälkeen sama paikka menee pahemmin. Jos minulta menee vaikka jalka rikki niin se tarkoittaa, etten pääse harjoittelemaan enkä seuraaviin kisoihin, joten mieluummin pidän paikkani ehjänä. Minun mielestäni he, jotka eivät paini kisamielessä, ovat tässä asiassa usein järkevämpiä.

Brasilialainen jujitsu on minulle vain yksi osa elämää eikä elantoni ole tästä riippuvainen. Sen sijaan, että haluaisin voittaa paljon, on pidemmän ajan tähtäin, että pystyn jatkamaan tätä myös mahdollisimman pitkään.