Kerran vuodessa suomalaisen musiikkikentän henkinen keskus sijoittuu Jyväskylän iloisen kiven kaksikerroksiseen puuhamaahan Jyrock -festivaalien merkeissä.
Tänä vuonna promoottori Ville Koiviston johdolla koottu esiintyjäkaarti tarjoili aloituspäivänään mannaa etenkin rytmimusiikin ystäville, jyväskyläläisen Rekamin poisjäännistä huolimatta.
Mutta ensin orgaanista elektroa Faenimal Armin muodossa. Melkeinpä voisin luvata, että festivaalien kuvatuin bändi oli tässä – järkkäreitään oli räpsimässä parhaimmillaan kymmenkunta kuvaajaa. Yläkerran lava olikin erityisen tunnelmallinen tänä vuonna, ja eteeristä elektroa loihtiva duo loksahti lavalle oivasti. Kaksikon musiikissa Sigur Rósin maalailu lyö kättä kotimaisen Hertell & Hertellin Spoken wordin kanssa. Erittäin mielenkiintoinen yhdistelmä, joka varmasti jakaa mielipiteitä. Minimalistisesta massiiviseksi kasvaneet kappaleet soljuivat kohtuullisen saumattomasti toisiinsa, mutta harmillisesti välispiikit rikkoivat muuten herkkää tunnelmaa.
Spoken wordista rehellisen räbäytyksen pariin terassin puolelle. Artisti-tuottaja Binyamin moderni räp kärsi hieman terassin äänentoistosta – etenkin alapään puutteesta. Äänentoistosta viis, Binyamin potentiaali pääsi ulkomusiikillisista puutteista huolimatta positiivisesti esiin. Nuoresta artistista on povattu kansainvälistä menestyjää, eikä suotta. Modernit biitit soljuivat sujuvasti teknisesti taitavan räpin kanssa, joskin hitaimpien tempojen aikana Binyamin muuten vankka flow hieman rikkoontui. Erittäin mieluisa tuttavuus ja live-kokoonpanosta plussaa.
Seuraavaksi perjantai-illan täysosuman, Rauhatädin pariin. Täysin tietämättömänä astelin kuuntelemaan yläkerran lavalle erittäin röyhkeän intron saattelemana saapunutta artistia. Lieneekö syynä ollut ennakko-oletusten puute, Ilokiven hanoista virrannut mallasjuoma vai luitani tutisuttaneet tummat biitit – allekirjoittaneelta meinasi mennä jalat alta. Armoton meininki! Rauhatädin musiikki yhdistelee sopivassa suhteessa Ceebrolisticsin kaltaista ”oudompaa” suomiräpperinnettä johonkin täysin omaansa, ja hommahan toimii kuin unelma. Biitit potkivat rinnassa komeasti, mutta lyriikoistaan tunnetun artistin vokaalit jäivät ikävästi muhjuisiksi. Tämä täytyy ottaa levyltä rauhassa uuteen kuunteluun.
Perjantain pääesiintyjänä voitaneen pitää alakerrassa soittanutta Jenny Wilsonia. Vuolaasti kehuttua artistia oli pakkautunut katsomaan suurin osa juhlakansasta ja tunnelma yleisön puolesta oli kohdillaan jo alkumetreiltä lähtien. Valitettavasti samaa ei voi varauksetta sanoa Wilsonista yhtyeineen. Ongelmaksi muodostui paketin liika silosuus – yhtyeessä on kaikki palaset niin hyvin kohdallaan, ettei siitä tuntunut saavan otetta. Kärkkäänä hahmona tunnetun Wilsonin lyriikat ja habitus antavat olettaa rosoisempaa ja rohkeampaa ulosantia, mutta yhtyeen esiintymisestä jäi ylituotettu maku.
Ristiriitaisia tunteita herätti myös illan päättänyt Ruger Hauer. Veto oli kyllä hyvä – biisit timanttisia, analogisyntikasta lisäpisteitä ja muutenkin kaikki osa-alueet toimivat – mutta jotenkin oletukset ja odotukset eivät vain kohdanneet todellisuutta. Oletinko näkeväni totisemman yhtyeen, lavalla nähdyn show’n sijaan? Vaikuttiko myöhäinen ajankohta kokemukseen? Mene ja tiedä. Poistuin Ilokiveltä hämmentyneenä.