Viisivuotiaaksi ehtinyt undie-festivaali Höstfest nykäistiin käyntiin perjantaina 11.10 Ilokivessä kirjavan artistikattauksen tarjotessa musiikkia marginaalista – ja vähän sen ulkopuoleltakin.
Perjantain kulttuuritapauksista mainittakoon japanilaisen krautrockmies Damo Suzukin ympärille kasattu Damo Suzuki’s Network, odotetun paluun tekevä suomalaisen reggaekentän klassikko Laulurastas sekä harvemmin kotimaassa keikalla nähty Fonal-artisti Shogun Kunitoki.
Vaikka allekirjoittanut on Jyväskylässä pyörinyt jo vuodesta 2010 lähtien, Höstfest on vuosi toisensa perään onnistunut pakoilemaan kokemusmaailmaani. Suunnistin siis korjaamaan tämän epäkohdan. Ensikosketukseni underground-indiestä, siis undiesta, sain Color Dolorin taiderockin muodossa. Vastikään uuden (ja äärimmäisen tyylikkään) videon Ones in the Woods -kappaleestaan julkaissut helsinkiläisyhtye kuulostaa ja näyttää erittäin hyvältä, sitä ei käy kieltäminen, mutta aikainen ajankohta verotti valitettavasti esiintymisen hypnoottis-shamanistista tunnelmaa. Commedia dell’arte -henkisten naamioiden taakse piiloutuu lahjakkaita ja monipuolisia muusikoita, joiden ilmaisua toivoisin pääseväni kokemaan erilaisessa, sanottaisiinko hartaammassa, ajassa ja paikassa. Ja erityismaininta rumpalin kurkkulaulusta sekä Battles-henkisestä symbaalinsijoittelusta!
Juhlakansan vielä kiittäessä yhtyettä siirryn yläkerran puolelle. Ja hartaudesta puheen ollen: lavan edustalle päästessäni kohtaan näyn, jota voisi todella kuvata messuksi. Saarnamiehenä Joose Keskitalo & yhtye, seurakuntana yleisö, joka lasittunein katsein tuijottavana kansoittaa risti-istunnassa lattiaa. Ja mikä sopisikaan Keskitalolle paremmin – ovathan miehen sanoitukset, usein mainitun slaavilaisen melankolian lisäksi, vahvasti uskonnollisia ja sisältävät hengellistä tutkiskelua. Pitkäaikaisen taustayhtyeensä Kolmannen Maailmanpalon kuluvan vuoden toukokuussa ”hyljännyt” Keskitalo esiintyi Höstfesteillä uuden – nasevasti ”yhtyeeksi” nimetyn – taustajoukon kanssa, mikä valitettavasti kuului silloin tällöin yhteissoitossa. Keskitalo itse esiintyi tutun lakonisesti, nuottitelineestä sanoituksiaan lukien. Mutta Keskitalon esiintymisessä ja olemuksessa on jotain käsittämättömän karismaattista, mikä pitää kuulijan vahvasti otteessaan, vaikka lavalla ei paljoa ns. näkemisen arvoista tapahdukaan. Kolmannen maailmanpalon jälkeinen Joose Keskitalo on Höstfestin perusteella seesteisempi, ja Keskitalonkin mittapuulla jollain tapaa runollisempi, ja Jyväskylän ”seurakunta” oli tästä ilmeisen mielissään.
Alakertaan on tällä välin pystytetty tanko, jonka kannattelemana katonrajasta minua tuijottaa uhkaavasti naamioitu nainen. Mustan Taksin performanssitaide yhdistää tankotanssia ja kokeilevaa, unenomaista musikaalista ilmaisua, mikä ei liene helpoimmin lähestyttävä yhdistelmä. Festivaaliyleisön naamatauluista oli kuitenkin luettavissa, että tähän aikaan ja paikkaan performanssi istui mainiosti. Mustan Taksin taustalla Shogun Kunitoki jo kasailee soittimiaan, joten siirryn – synanörtti kun olen – vakoilemaan laitteistoa.
Minimalistista elektronista musiikkia (lue: urkupsykedeliaa) soittavan helsinkiläisyhtyeen tuotanto – erityisesti kakkoslevy Vinonaamakasio – on tullut kulutettua liki puhki, mutta livekuntoa en ollut ennen Höstfestiä päässyt todistamaan. Odotukset keikkaa kohtaan olivat siis (jopa suhteettoman) korkeat, ja pelonsekaisin tuntein odotin lunastaisiko Shogun Kunitoki livenä. Vastaus on kyllä ja ei. Biisit soljuivat tajuntaan liki yhtä tehokkaasti kuin levyltäkin, lavan edustalta projisoidut visuaalit miellyttivät ainakin allekirjoittaneen silmää ja yleisökin seurasi esiintymistä hartaana lattialla istuen. Mutta jotain puuttui. Tai ehkä puuttua on väärä ilmaisu; Shogun Kunitoki on livenä hypnoottinen, muttei aivan yhtä hypnoottinen kuin levyltä. Nautin toki yhtyeen esiintymisestä, mutta Shogun Kunitokin äänimaisemaan uppoutuminen vaatinee vastedeskin hyvät kuulokkeet ja oman rauhansa.
”Tää on uusi vanha Kingston Wall”, kertoo naispuolinen yleisön edustaja saapuessani seuraamaan Double Happiness yhtyeen edesottamuksia. Pystyn yhtymään tähän selostukseen, joskin varauksella. Kingston Walliin vertaaminen on aina vaarallinen meriitti yhtyeelle kuin yhtyeelle, sillä se herättää poskettoman kovia odotuksia – näin myös tällä kertaa. Harmittoman kommentin jälkeen huomaan jatkuvasti vertaavani edessäni (ensimmäistä kertaa) esiintyvää bändiä suomalaisen rockmusiikin legendaan, enkä saa tätä vastakkainasettelua pois mielestäni. Harmillista, sillä Double Happiness on kyllä mainiota psykedeelistä rock-musiikkia, mutta siitä on mahdotonta kirjoittaa nyt sen tarkemmin. Debyyttiesiintymiseksi kyllä valmiin oloinen paketti, johon täytynee tutustua uudemman kerran.
Illan tähänastisesti tiheimmän yleisöesiintymän saa aikaan Jyväskyläläisistä soittajista (mm. Räjäyttäjät -kolmikko) muodostettu ex-CAN vokalisti Damo Suzukin johtama Damo Suzuki’s Network. Turun, Tampereen sekä Helsingin keikkojen arvostelujen perusteella luvassa olisi, no, oikeastaan ihan mitä vain. Ja sitähän sai mitä tilasi. Hypnoottista junnausta, arvaamatonta kohkaamista, Damo Suzukin karjumista/ulinaa/huutamista. Selin yleisöön esiintynyt jyväskyläläisryhmä löysi nopeasti yhteisen kielen, joka kantoi läpi jamien. Korjaamon keikan raportissaan Rumban toimittaja Jukka Hätinen kirjoittaa Suzukin taustajoukoista, että ”[v]oisin nyt kirjoittaa heidän nimensä ja avata heidän taustojaan, mutta se on tässä yhteydessä täysin toissijaista.”, mutta itse olen hieman eri mieltä. Lavan edustalla, improvisoidusta musiikista nauttiessani en voinut olla muista yhteyksistä tuttuja soittajia katsoessani täysin musiikin pauloissa. Tuttuihin kasvoihin kun liittyy vahvoja oletuksia, mikä tässä yhteydessä tarkoitti sitä, että odotin vain hetkeä, jolloin esim. Räjäyttäjät-solisti kampeaa itsensä (ja alastoman kehonsa) yleisön käsivarsille. Mutta hätä ei ollut tämän näköinen, sillä yksinkertainen päätös siirtyä taaemmas seuraamaan loppukeikkaa ratkaisi asian.
Taka-alalle siirtyessäni keskityin hetkeksi Höstfestin visuaaliseen antiin. Alakerran visuaaleista vastasi VJ-ryhmä Random Doctors, ja ryhmä hoitikin tonttinsa asiallisesti, joskin harmillisesti visualisoinnit heijastettiin vain pienelle valkokankaalle lavan sivulla. Olisiko Ilokivessä mahdollisuutta järjestää visualisointeja paremminkin? Decoista Höstfest-järjestäjille kunniamaininta.
Seuraavaksi alakerran lavalle itsensä järjesteli Laulurastas, jonka paluuta on odottanut yksi jos toinenkin roots- ja reggaemusiikin ystävä. Allekirjoittanut on rytmimusiikin saralla ennemminkin balkan- ja skarytmien perään, mutta myönnettäköön: Laulurastaan rytmit saivat lantion keinumaan. Yhtyeen musiikki on perinteisenpuoleista reggaeta – ei siis nykyradiosta tuttua suomireggaeta, joka on ennemminkin poppista reggaevivahteilla – ja, vaikka moni tulee tästä vertauksesta olemaan tuohtunut, lähin vertauskohde lienee koko kansan Vain Elämää-tähti Jukka Poika yhtyeineen. Täysin rinnoin musiikista nauttinut eturivi näytti koostuvan pitkälti kuulijoista, joille Laulurastaan tuotanto on tuttua, ja keikan edetessä tanhut varmasti vain paranivat, mutta mielenkiintoni oli jo matkalla yläkertaan seuraamaan Stinkhornia.
Oli harmillista löytää yläkerta melko tyhjillään kun jyväskyläläinen noisehtavan jazzahtavaa musiikkia soittava nelikko Stinkhorn kipusi lavalle, sillä tässä oli nimittäin yksi parhaista, ellei koko illan paras veto. Kaaoksesta syntyy usein kauneutta, ja tästä nimenomaan oli kyse, kun yläkerran ilmatila täyttyi äänistä ja epä-äänistä, musiikista ja mölystä, huudosta ja maalailusta. Kun pohdin ennen festivaaleja Höstfestin ”undie” -termiä, tämän yhtyeen ulosanti oli aikalailla mitä kuulin päässäni. Saksofonisti-solisti Pekka Löhösen otteita oli hypnoottista seurata, hien virratessa pitkin miehen kasvoja, eikä muu yhtyekään jättänyt kylmäksi. Vastakohtien musiikkia, totta tosiaan – rumaa ja kaunista, päätöntä ja päämäärätietoista. Täydellinen päätös illalle.